Synkkä syksy, omena virkkoi.

Kummallista ystäväni, tokaisi Viikinki ja katosi sumuun. Minne lie lähti tuo ylväs taistelija, ja pohjoisen ruhtinas. Häntä kovasti jäi kaipaamaan Suur Jukka, uskollinen soturini. Ja kolmannen kerran lupaa pyydettyään, sallin hänen lähtevän Viikingin jalanjäljissä kohti pohjoisia erämaita, poroja paimentamaan. Mutta aikaa kului jo pitkä tovi, enkä Jukkaan saanut millään keinoin yhteyttä, päätin siis kerätä reppuuni tarvittavan varustuksen, ja kaapata Artturi Toivottoman matkaani, ja lähteä itse tarkistamaan tilannetta pohjoiseen, jälleen kerran. Kovasti Artturi itki ja uikutti ikäväänsä Naarasketun helmoihin liehakoimaan, vaan en periksi antanut, sillä taistelussa sankareita tarvitaan! Niinpä humautin Artturin tajuttomaksi sienirohdoilla joita rohtomestari Rassaaja varta vasten tälläiseen tilanteeseen valmisti. Herra Husky esitti myös mielipiteensä, mutta tajusi sitten lopulta pitää sen omana tietonaan ja kätkeytyä Mamiluksen, tuon täyteen tusseilla piirretyn punapäisen perkeleen helmoihin jäystämään leukojaan. Olin tuohtunut, ja olen sitä edelleen. Ratsuväessä on havaittavissa selvää kapinahenkeä, ja sotureideni taistelumieli on selvästi laskenut. Olen neuvoton. Enkä tiedä kuinka toimisin ylentääkseni uskollisten sotureideni mielen. Jo pitkään ovat malttamattomina arvon herrat odottaneet pääsyä tositoimiin ja taisteluun. Vaan turhaan. "NE" ja Hallitus ovat antaneet odottaa itseään, ja selvästi punovat jotain pirullista juonta. Tällä kertaa se tuntuu toimivan.. Ehkä keksin jonkun hienoakin hienomman ja kunniakkaan tehtävän Kiemuliinille, Hiltsi Istonpojalle, ja Herra Huskylle. Mutta toivon ettei aikani käy kohti loppuaan, ja herrat soturit nouse kapinaan! En tiedä kuinka Ratsuväen käy.. Olen murtunut, ja epätoivon partaalla.. Vaan en lannistunut! Valmistautukaa vetelykset, vielä heittelemme hihoja auringon kullatessa folioidun ratsuväkemme! Aikamme ei vielä ole ohitse veljet! Missä olette Kapteeni ja Paha Henkka? Viikinkiäkö vahtaamassa?

Kaatuva kanootti, ja kahdeksantoista kääpiötä..

Havahduin yhtäkkiä todellisuuteen ja tajusin että en ollut kuullut jahtimestareista tuon taivaallista pitkään aikaan. Mihin herrat, Kapteeni, Paha Henkka, ja Viikinki ovat voineet kadota, tai mikä voisi olla syy siihen että heistä ei ole kuulunut moneen päivään sanaakaan! Epäilykseni alkoivat heti kallistua "NIIDEN", Hallituksen ja Viktorin puoleen. Voisiko tosiaan olla niin, että nämä lurjusten aateliset ja kelmien  kuninkaat olisivat voineet jäädä satimeen, jospa hallituksen ovelat kätyrit olisivat saavuttaaneet heidät? Entäpä jos sittenkin Viktor olisi napannut herrat haaviinsa, ja valmistanut Laikalle, kaksitassuiselle koiran ketaleelle, heistä maittavan lounaan? Pakokauhun kylmän kouran saavuttaessa sisintäni, ilmestyi paikalle Artturi iloisesti kiljahdellen, ja loruillen jotain hyvin sekavaa, mutta kaunista, Kapteenin puujalasta ja rommin juonnista! Voi kuinka iloiseksi tulinkaan saadessani tulkattua Artturin kiljahtelun ja önähtelyn sekaisen puheen parren, josta minulle selvisi että Kelmikomppania olikin vain siirtynyt lomalle, rentouttamaan jahdissa väsyneen ruuminsa ja mielensä! Huoleni olikin siis ollut turhaa, tällä kertaa. Eipä kulunut montakaan tuntia Artturin poistuttua asumuksestani kun paikalle pyyhälsi Suur Jukka kertoen jälleen kerran kuinka Artturi, tuo epäonnisten kruunaamaton kuningas, oli mielestään jäänyt aikavääristymään, ja tästä syystä kävellyt paikallaan kolme minuuttia. Vaikka todellisuudessa tämä verraton veikko, ja tarinan iskijä, oli erehdyksessä kävellyt sisään kuntosalille, ja mitään tajuamatta astellut hetken aikaa juoksumatolla. Tunsin myötätunnon piston rinnassani ajatellessani tätä tapahtumaa, ja sitä kuinka sekin jälleen vaikuttaisi antisankarimme muutenkin niin kovin pahoin järkkyneeseen mielentilaan! Toivottavasti odotettavissa ei jälleen ole seuraava synkkyyden aikakausi Artturin vainoharhaisessa päässä, jossa riittää tilaa Viktorinkin väijyä.